Alkuperäiset Suomi-autot

Vielä 1970-luvulla sanottiin: ” On Suomi köyhä ja siksi jää!” Citroën SM oli todella kallis auto, sen hinnalla sai melkein neljä taksi-Mersua. Niinpä vain kaksi SM:ää tuotiin uutena maahamme.

Ne molemmat rantautuivat samalla kertaa rahtilaiva ’Hektos’in kyydistä maaliskuun 23. päivänä 1971. Jo viikon kuluttua Citroën SM:llä oli tyyppihyväksyntä Suomeen.

Melko omituista on se, että Suomen kaksi autoa ovat varsin eri-ikäisiä. Toinen on rullannut tehtaan hihnalta ulos jo lokakuussa 1970, mutta toinen vasta tammikuussa seuraavana vuonna.

Ensimmäinen, valmistenumero 00SB0212

Tämä auto oli väriltään Sable metallisé (AC318) ja sisustuksena oli beige velour-kangas. Se vietti ensimmäiset pari Suomen viikkoaan Korpivaara Oy:n näyttelyhuoneistossa Salomonkadulla Helsingin Kampissa ihmisten ihmeteltävänä. Sen jälkeen se rekisteröitiin Korpivaara Oy:n esittely- ja toimitusjohtajan käyttöön kilpiin AS-40 vajaan vuoden ajaksi, minkä jälkeen se siirtyi Jaakko Paakkasen omistukseen vuoteen 1977 saakka.

Paakkanen ilmeisesti vaihtoi sen isoon Renaultiin, koska tämän merkin vaihtoautopäällikkö soitti hyvin tuntemalleen - yhdelle Suomen kuuluisimmista Sitikkafriikeistä - Pekka Pirttiniemelle, että ”meidän vaihtoautohalliin tuli juuri kummallinen, kaksiovinen coupe-mallinen Sitikka”! Pekka Pirttiniemeltä oli mennä pullat väärään kurkkuun. Hän kielsi ehdottomasti myymästä autoa kenellekään, säntäsi Rellu-liikkeeseen ja osti unelmiensa auton saman tien itselleen.

Pirttiniemi omisti auton liki 20 vuotta, jona aikana se vaihtui AKL-770 -kilpiin. Hän teki siitä aikojen kuluessa muutaman leasingsopimuksen ja kunnosti sen aina välillä uudelleen, joten siitä ovat päässeet muutamat muutkin intomieliset Sitikkaihmiset nauttimaan, kunnes Pirttiniemi lopulta möi auton taidegalleristi Kari Kenetille vuonna 1995.

Siinä vaiheessa AKL-770 oli jo varsin huonossa hapessa, paljon ajettuna oli sekä moottori, kori että alusta perusteellisen kunnostuksen tarpeessa. Kari Kenetti ryhtyi tämän urakan maksajaksi ja pitkän linjan Citroën-asentaja Rauno Latvala Ristiinasta tekijäksi. Monet auton osista olivat jo niin ehtoopuolella, että Kenetti näki parhaaksi ostaa kokonaisen, Saksan moottoritiellä trailerikuljetuksessa nurin ajetun SM:n varaosa-autoksi. Nämä kaksi aihiota yhdistämällä Suomen ensimmäinen - ja maailman 212:ntena valmistettu - SM sai uuden elämän.

Kari Kenetti nautti autosta kymmenen vuotta, kunnes möi sen Iisalmeen Itikan Kulttuurisäätiön Citroën-museoon, jonka takana on 1950-luvulta saakka sitikkatautia sairastanut Jaakko Sarvela. Siellä Suomen ensimmäinen viettää ansaittuja eläkepäiviään loistonsa kunnossa, MAP-27 museokilvissä.

Arvoituksellinen toinen, valmistenumero 00SB1399

Tämä auto on tieten tahtoen tilattu Suomeen, kuten tietysti ensimmäinenkin, mutta ei normaaliin tapaan maahantuojan myytäväksi tarkoitettuna vaan suoraan asiakkaan tilauksesta asiakkaalle itselleen.

Tämä asiakas oli lvi-urakoitsija Sulo Pietikäinen Savonlinnan kaupungista. Hän oli juuri vuodenvaihteessa 1970–71 ostanut hienoimman saatavissa olevan Sitikan, DS21 ie Pallaksen, mutta kuultuaan, että Citroën oli esitellyt vielä loistavamman ja hienomman auton, hän halusi sellaisen välttämättä itselleen.

Pietikäisen yritys oli juuri allekirjoittanut sopimuksen Tallinnan Viru-hotellin putkiurakasta, joten Sulon ei tarvinnut rahasta olla huolissaan. Niinpä hän marssi Korpivaaran automyymälään ja tilasi itselleen SM:n. Korpivaara järjesti Pietikäisen mukaan Pariisiin SM:n esittelyyn, jossa tehtaan testiajaja kuljetti Pietikäistä pitkin testirataa ja esitteli auton loistavia ominaisuuksia. Tilaus täydennettiin Pariisissa, ja Pietikäinen ruksasi kaikki siihen aikaan saatavissa olevat lisävarusteet: sävylasit, nahkasisustuksen, ilmastoinnin, radion ja sumuvalot.

Pietikäisen auto oli kullanvärinen Feuille dorée (AC319), nahkasisustus oli musta. Kun Pietikäisen tilaama auto saapui Suomeen, savonlinnalaisen piirimyyjän Viljakaisen Auto Oy:n automyyjä Pertti Paajanen sai kunnian käydä hakemassa auton asiakkaalle. Paajanen ajoi Pietikäisen SM:n koekilvillä Savonlinnaan, jossa se rekisteröitiin huhtikuun 2. päivänä 1971 MZJ-24 kilpiin.

Pietikäinen ajoi SM:llä paljon, ja se oli tuttu näky hotelli Virun rakennustyömaan liepeillä koko rakennustyön ajan. Koska hotellin pääurakoitsija oli myös suomalainen Rakennus Oy Mikko Repo, syntyi yleinen harhakuvitelma, että SM olisi ollut johtaja Mikko Revon omaisuutta. Mutta näin ei siis ollut.

Sulo Pietikäinen oli ollut Citroën-fanaatikko jo pitkään, ja siksi on luultavaa, että hänen SM:nsä koki sen tavallisen alkupään SM:n kohtalon: uskottiin ettei Sitikka tarvitse kuin bensaa tankkiin ja raskasta jalkaa. Hienon nelinokkaisen moottorin vaatimat säännölliset huollot ja säädöt unohtuivat ja moottori alkoi oireilla. Pietikäinen kyllästyi. Hän vaihtoi SM:n Viljakaisella viimeisen mallisarjan DS23 ie Pallakseen vuonna 1975.

SM kulkeutui Etelä-Suomeen Vantaalle, kun Poppe Löfman osti sen Savonlinnasta. Viljakaisen autoliikkeen mukaan siihen oli juuri tehty täydellinen moottoriremontti, joka Löfmanin mukaan oli kuitenkin ilmeisen epäonnistunut, koska moottori söi paljon öljyä ja piti kalinaa. Löfman oli jo yhyttänyt uuden moottorin Ranskasta, mutta samaan aikaan huomasi auton herättävän niin paljon sellaista huomiota, jota hän ei halunnut, joten hän vaihtoi sen Vantaan Tuupakassa yrityksensä tarvitsemaan traktorikaivuriin. Traktorikaupasta SM oli jatkanut matkaansa Löfmanin muistin mukaan Loimaan suuntaan, johon jäljet sitten lopullisesti katosivat.

Auton viimeiset terveiset tulivat Poppe Löfmanille ja myös Pekka Pirttiniemelle vakuutusyhtiöltä ja poliisilta, jotka tutkivat auton hämäräperäistä katoamista.

Urbaaneja legendoja

Kun huomiota herättävä, kallis loistoauto katoaa jäljettömiin vuosikymmeniksi, se herättää paljon intohimoja, arvailuja ja huhuja siitä, mitä sille on tapahtunut.

Tässä muutamia kaikkein tunnetuimpia, useat niistä kerrottiin vielä tarkkojen yksityiskohtien keralla:

1. Auto on ajettu kevättalvella Saimaan jään läpi ja nostettu vakuutusrahat.

2. Auto on myyty ulkomaille, ilmoitettu varastetuksi ja nostettu vakuutusrahat.

Nämä kaksi ensimmäistä liittyvät myös siihen uskomukseen, että auto olisi ollut Mikko Revon. (Rakennus Oy Mikko Revon väitettiin menneen konkurssiin samoihin aikoihin 70-luvun lopussa.)

3. Auto on todella varastettu ja kadonnut jäljettömiin. Vakuutuskorvaus tietenkin maksettu.

4. Auto on joutunut tuhoisaan kolariin Pietarin ulkopuolella. Syyllisyysepäselvyyksien vuoksi jätetty sellaisenaan sinne tienvarteen.

5. Auto on ajettu tahallaan ja sovitusti venäläisen tukkirekan perään, nostettu rekan lavalle, myyty ja viety saman tien puoluejohtaja Leonid Brezhnevin SM:n varaosiksi. (Brezhnevillä kerrottiin olleen myös SM, jonka hän olisi saanut lahjana Ranskan hallitukselta.)

6. Auto on piilotettuna Savonlinnan/Mikkelin seudulla eräässä vajassa. On siellä yhä.

Totuus

Totuus on usein tarua ihmeellisempi. Niin tässäkin tapauksessa. Pietikäisen vanha SM putkahti yllättäen esiin naapurimaastamme Ruotsista vuoden 2007 syksyllä.

Ruotsalaisen tarinan mukaan SM olisi tullut Ruotsiin voittona pokerinpeluusta. Ruotsalainen korttihai on kertomuksen mukaan käynyt kynimässä suomalaisilta pelikumppaneiltaan paitsi SM:n myös Jaguarin ja erään pakettiauton.

Jaguar on otettu nopeasti käyttöön Ruotsissa, mutta SM:ään ei ole saatu papereita lainkaan, joten se on vain varastoitu Kiirunan Citroën-piirimyyjän omistukseen aina vuoteen 2002 saakka, jolloin toinen ruotsalainen Sitikkadiileri, SM-velho ja -friikki Jan Nybom Kilaforsista eteläisestä Ruotsista, on ostanut auton varaosiksi, kun joku hänen SM-kavereistaan oli saanut rekasta irronneen pyörän SM:nsä keulaan rumin seurauksin.

Autoa purkaessaan Nybom oli pian huomannut, että purkuauto on aivan liian hyvä hävitettäväksi, kori täysin ruosteeton, moottori vaikutti kokonaan uudelta ja koko auto varsin vähän ajetulta. Jan Nybom jätti sen keulaosien myynnin jälkeen sellaisenaan varastoon lepäämään. Myöhemmin hän papereita jäljittäessään kuuli myös auton tarinan ja suomalaisen alkuperän.

Sen kuultuaan hän ryhtyi etsimään papereita Suomesta. Suomen AKE ei ollut kyennyt auttamaan, jolloin hän kääntyi maahantuojan puoleen. Maahantuojan edustaja taas otti yhteyttä Suomen Sitikkakerhoon, jolloin kävi ilmi, että Suomen toinen alkuperäinen SM oli löytynyt.

SM:n joutuminen korttipelin panokseksi on edelleen epäselvä, mutta viimeisen Suomessa rekisteriin merkityn omistajan Reijo Lehdon (auto tosin oli vaimonsa Vappu Lehdon nimissä) mukaan auto varastettiin häneltä Porista huhtikuussa 1976. Lehto luonnollisesti teki varkaudesta rikosilmoituksen ja korvaushakemuksen vakuutusyhtiölle, mutta poliisi ei jostain syystä uskonut varkauteen, joten vakuutusyhtiökin jätti korvaukset maksamatta. Lehdon pariskunnalla oli siihen aikaan kasvavan liiketoimintansa vuoksi niin kiire ja paljon tekemistä, etteivät he jaksaneet ryhtyä taistelemaan viranomaisten kanssa, vaan asia jäi ja vähitellen unohtui kokonaan. 

Ruotsalaisen tarinan mukainen kortinpeluu on ilmeisesti tapahtunut Pohjois-Suomessa, josta SM on sitten siirtynyt Kiirunaan. Onko hävinnyt kortinpelaaja ollut sama, joka auton on Porista varastanut ja ajanut pohjoiseen ja jolla näin ollen on ollut aikamoinen kiire hävittää harvinainen ja huomiota herättävä auto vaikka sitten korttipelissä suuria riskejä ottaen? Sitä emme ainakaan toistaiseksi tiedä, ja voi olla ettei tämä salaisuus koskaan paljastukaan, koska eräs tämän SM:n Pohjois-Suomen vaiheeseen liittyvä henkilö on pari vuotta sitten siirtynyt ikuisuuteen tämä tieto mukanaan.

Kun SM:n olinpaikka selvisi auton viimeiselle suomalaiselle omistajalle, hänen teki tietenkin mieli saada auto takaisin; hänhän ei ollut koskaan saanut varkaudesta mitään korvauksia, joten hän oli edelleen auton laillinen omistaja. Hän kääntyi poliisin puoleen, joka saattoi vain levitellä käsiään ja todeta, ettei poliisilla ole asiassa toimivaltaa. Kaikki auton vaiheisiin mahdollisesti liittyvät rikokset ovat yli 30 vuodessa vanhentuneet. Auton omistusoikeus ei kuitenkaan vanhene, joten siitä ei ollut epäselvyyttä.

Tässä vaiheessa astuivat suomalaiset Citroën- harrastajat kuvioihin, kertoivat Ruotsiin Jan Nybomille auton oikean - tai ainakin virallisen - tarinan ja alkoivat käydä neuvotteluja hänen kanssaan auton hinnasta ja Reijo Lehdon kanssa papereista. Useita kuukausia jatkuneiden neuvotteluiden jälkeen sekä Suomen että Ruotsin päässä löydettiin yhteisymmärrys, kaupat tehtiin ja auto teki paluumuuton vanhaan kotimaahansa toukokuun lopulla 2009.

Savonlinnassa aikanaan huonosti korjatun moottorin oli Reijo Lehto vaihdattanut Korpivaaralla tehdasuuteen vaihtomoottoriin talvella 1976 vain paria tuhatta kilometriä ennen auton varastamista. Suomeen palatessaan tämä SM siis oli teknisesti erinomaisessa kunnossa, eihän sillä ollut Ruotsin vuosinaan ajettu ollenkaan. Eikä 38 vuotta vanhaksi autoksi kaikkiaankaan hirveästi.

Nykyinen omistaja Markku Hyvärinen Laukaalta onnistui myös neuvottelemaan kauppaan mukaan puretun keulaosan tavarat, puskurin, ajovaloumpiot kääntöhydrauliikkoineen, peitelaseineen ja muine tarvikkeineen. Näin ollen voimme odotella autoa nähtäväksi tapahtumiin mahdollisesti vielä tämän vuoden aikana.

Joka tapauksessa Markulle tervetulotoivotukset SM-jaoksen jäseneksi ja onnittelut ajoneuvohistoriallisesta kulttuuriteosta!

Kolmas, valmistenumero 00SC0883

Jo 1970-luvulla Suomeen tuli myös kolmas SM, jonka toi tunnettu muotoilija Eero Aarnio muuttoautona Keski-Euroopasta luultavasti vuonna 1975 (tai-76). Auto on valkoinen, vuoden 1972 marraskuussa valmistunut, ruiskumoottorinen yksilö.

Tätä autoa on monesti luultu yhdeksi uutena Suomeen tulleista, mutta Eero Aarnio on todellisuudessa ostanut sen vähän käytettynä noin vuoden ikäisenä ja ajanut sillä Euroopassa työskennellessään. Suomeen muutettuaan hän möi auton varsin pian, kenellepä muullekaan kuin Pekka Pirttiniemelle, jolla se on edelleen.